Sanojen ja sanomattomuuden merkitys

Olen huomannut (varsinkin sairastamisen aikana), että kuinka iso merkitys ihmisten sanoilla oikeasti on. Olen löytänyt täydellisen lääkärin, en voi paremmin kuvailla sitä. Aina kun tutkitaan jotain, hän kertoo suoraan kaunistelematta, mitä epäilee. Mutta ennen kaikkea lääkärini on sympaattinen. En voi liiaksi painottaa sen tarkoitusta. Toissa kerralla lääkärini sanoi minulle lähtiessäni, että "yritä jaksaa". Eilen lähtökeskusteluna oli "toivottavasti paranisit nyt, olet liian nuori sairastamaan näin paljon" ja "yritä pitää itsesi psyykkiksesti kunnossa tämän kanssa". Sattuneista syistä lähden hänen luotaan aina itkien, mutta hyvällä tavalla itkien. Muutenkin lääkärini on mahtava, minun ei tarvitse todistella kipujani tai välttämättä sanoa edes mitään, hän tietää. Mutta ennen kaikkea olen kokenut, että näiden sanojen merkitys on käsittämätömän vahva. Yksi "yritä jaksaa" lause lääkärin suusta saa minut oikeasti pärjäämään.

Avomieheni kanssa olen huomannut, että välillä hiljaisuus on paras tuki. Se, että istuu viereen ja ottaa kainaloon sanomatta mitään auttaa silloin, kun itselläkään ei ole sanoja. Kipua ja väsymystä on vaikea välillä kuvailla, silloin tuntuu helpolta vain itkeä hiljaa. Rakkaalla koirallani on myös upea tapa lohduttaa, sanomatta mitään. Hän joko tulee tuomaan minulle rakkaimman luunsa tai änkeää viereen ja laskee päänsä syliin. Mikään maailmassa ei vaan auta niin paljon kuin hellä kosketus ja hiljaisuus. Niin ja koiran korvan rapsuttaminen!

"Mitä kuuluu?" lause on ollut vaikein tähän mennessä. Tuttaville en oikein uskalla vastata siihen mitään. Yleensä hymyilen nätisti ja sanon, että hyvää. Minusta tuo kysymys odottaa vastaukseksi muutaman sanan lausetta ja tätä on hyvin vaikea muutamalla sanalla kuvailla. Mutta ystäviltä, perheeltä ja sukulaisilta tuo lause on mahtava. Yleensä se piristää päivän jo sillä, että toinen oikeasti ja aidosti haluaa tietää, mitä kuuluu. Silloin siihen voi vastata olosuhteiden mukaan - onko oikeasti ollut hyvä vai huono päivä.

Myös sillä, että ihmiset yksinkertaisesti ovat pysyneet mukana elämässäni on uskomaton merkitys. Olen monesti lyhyellä varoitusajalla joutunut perumaan sovittuja menoja kipujeni takia. Silti, silti jaksetaan sopia uusia tapaamisia. En voi sanoin kuvailla kuinka iso merkitys sillä kärsivällisyydellä on ollut. Sanoilla, sanomattomuudella, läheisyydellä ja vierellä olemisella on uskomaton voima. Onneksi minun ei tarvitse olla tällä matkalla yksin.

Sairastelu

Yleisesti ottaen luulisi, että jos on jatkuvasti kipeänä, tottuisi kipuun ja sairastamiseen. Sehän on loogista, ihminen kuitenkin erittää hormooneja, joilla pyrkii hoitamaan omaa kipuaan. Mutta tättärää, jostain syystä tämä ei minun kohdallani toimi. Esimerkiksi kun löydetään sopiva kipulääkitys (<3), niin pikkuhiljaa elimistö tottuu ja turtuu siihen - annoksia pitää nostaa ja etsiä uusia lääkkeitä. Ja pienikin ylimääräinen kipu, kuten nyt uusi käsikipu oireiluni, tuntuu äkkiä maailman lopulta. Hihityttää muuten puhua "uudesta kivusta", sitä on kuitenkin muutaman kuukauden kestänyt! Tässä yks päivä huomasin, että päätä särki. Hihitettiin avomiehen kanssa, että miten se voi olla mahdollista kaikkien kipulääkkeiden alta.

Nyt olen sitten flunssassa, siinä ihan normaalissa jokaisella iskevässä kausiflunssassa. Kummasti siitäkin on saanut aikaan itkua, parkua ja huutoa. Tämä päivä on mennyt peiton alla itkiessä, kun kurkku on kipeä. Ja nimenomaan, ei minua selän hermokipu häiritse vaan normaalin kausiflunssan kurkkukipu saa maailman kaatumaan. Onneksi on avomies ja Strepsilsit. Niin ja jäätelö. Minusta flunssa on täydellinen tekosyy syödä mahdollisimman kermaista ja kaloririkasta jäätelöä - puuduttaa kurkkua ja samalla muka laskee kuumetta. 

Tunnen myös huikean mahtavaa huonoa omatuntoa, en ole yllättäen tämnä kuumeköhän takia päässyt salille tai opiskelemaan. Kyllä, opiskelu on hyvin tarpeellista näin sairaslomalla ollessa. Nyt varsinkin, kun sain vihdoin ylipuhuttua avomiehen treeniseuraksi, niin sairastutaa sitten molemmat. 

Niin tosiaan, avomies on kans flunssainen. Hän on ollut vielä pari päivää kauemmin kuin minä. Mies ei kitise, huolehtii koiran lenkityksen (paitsi sunnuntaina kävin rakkauspakkauksen kanssa monen kilsan hermojaraastavalla lenkillä <3), laittaa ruoan, huolehtii kodin ja etenkin kuuntelee minun kitinää ja parkumista. Ehkä toiset vaan suhtautuu pahemmalla marttyyri-asenteella sairastamiseen!

Mutta huomenna sairastaminen loppuu. Tämä on muuten kans bravuurini, väkisin piristyä ja lähteä hommiin. Sitten itketään hetken päästä, kun onkin joku tulehdus jylläämässä. Mutta luvassa on luentoja, tutkimustyöntekemistä ja kandin kirjoittamista. Ja iltapäivän rentoutuksena lääkäriaika. Jos nyt saan vielä sairaslomalle jatkoa, niin kilttinä tyttönä voisin vihdoin heittää opiskelupaperit nurkkaan ja keskittyä salilla käymiseen ja mentaalisen valmennukseen kohti leikkausta. Ja esimerkiksi parantumaan - flunssaista potilasta kun ei valitettavasti hyväksytä metallitettavaksi.

Tutkimuksesta toiseen

Selkäpotilaana olen oppinut siihen, että elämä on aika lailla tutkimuksesta toiseen juoksemista. Tai oli sitä varsinkin ennen kuin minusta tuli selkäpotilas. Verikokeita, ultraääniä, useampaa erilaista tähystystä, turhia leikkauksia - lista on loputon. Loputon ennenkuin löydettiin se niin "kallis toimenpide" eli magneettikuvaus, joka varmasti tulee halvemmaksi kuin lukuisten muiden turhien tutkimusten tekeminen. Magneettikuvauksen ja selkäpotilas-leiman jälkeen tutkimukset on muuttuneet. Nyt on lisää magneettikuvia, erilaisia röntgen-kuvia ja hermoratatutkimuksia. Varsinkin viimeinen näissä aiheuttaa minussa, joka kerta pelkoa. Jotenkin yhdistelmä piikeistä neula-kammoisella ja sähköllä kipeän hermon törkkiminen ei vaan innosta. 

Myös omassa asennoitumisessa tähän tutkimusrumbaan on ollu huikea muutos. Ennen selkäpotilas aikaa pelkäsin aina tutkimuksiin mennessä, että entä jos mitään ei löydykään. Oli kauhean raskasta kuulla kerta toisensa jälkeen, että "ei sulla mitään ole". Aloin jo pikkuhiljaa miettimään, että entä jos minä oikeasti kuvittelen kaikki kipuni. Nykyisin tutkimuksiin mentäessä pelkään, että mitä sieltä löytyy. Toivon, ettei löytyisi mitään uutta tai varsinkaan mitään pahempaa. 

Tänään oli vuorossa jälleen hermoratatutkimus. Tällä kertaa tosin käteen, ei jalkaan. Olen aiemmin pelännyt piikkejä ylikaiken ja eilen illallakin valvotti ajatus tämän päivän piikeistä. Olen lähes aina pyörtynyt verikokeeseen ja viimekerralla ENMG (eli hermoratatukimuksessa) tuli itku sekä pyörtyminen. Tällä kertaa olin jotenkin jo vastaanotolla odottaessa todella rauhallinen (rehellisesti, saattoi kylläkin johtua vasta otetuista aamulääkkeistä). Hetken aikaa juteltiin lääkärin kanssa ja selväksi tuli, että kyllä, neuloja on jälleen luvassa. Lopputulos oli kuitenkin hämmentävä: en itkenyt, huutanut, pyörtynyt tai edes pelännyt. 5 neulan pistosta ja minä makasin ihan rentona rauhassa paikallaan.

Monesti on ollut vaikea miettiä, että mitä ihmeen positiivista tästä voi seurata. Samalla on mietityttänyt se perinteinen "Miksi minulle kävi näin?". Tämä on minusta huikea eteenpäin harppaus - koko selkäepisodin jälkeen minä en pelkää enää piikkejä. En olisi ikinä uskonut, että näin voi käydä. Ajoitus on sitä paitsi täydellinen: kohta on edessä verikokeet, leikkaus, kanyylinlaittaminen ja epiduraalipiikki. En tiedä kumpi lopulta olisi ollut pahempi, se neulakammo vai tämä kipututkimushelvetti. Mutta kerta en itse saanut tehdä sitä valintaa, olen ihan tyytyväinen tähän.

Luonnollisesti, koska olen ollut todella urhea päivällä ja kestänyt hurjat neulat voin palkita itseni illalla. Koiraki on sopivasti käytetty koirapuistossa painilla. Päätin siis antaa hyvällä omallatunnolla itselleni liikuntavapaanpäivän, joten mätän karkkia sohvalla katsoen Simpsoneja!

Tammikuu ja ruuhkaa salilla

Yleensä olen tykännyt käydä salilla eri aikoihin kuin suurinosa: aamulla, päivällä tai myöhään illalla. Tänäänkin mentiin tutulla linjalla eli päivällä salille. Yleensä olen saanut treenata parin ihmisen kanssa rauhassa, mutta tänään olikin jo ruuhkaa. Monta ihmistä, laitteille joutui jonottamaan ja treenijärjestystä miettimään uusiksi. Sama ilmiö joka tammikuu, yhtäkkiä tulee hirveä ruuhka, joka helmikuussa alkaa jo helpottamaan. 

Mutta itse treeni - jalkapäivä. Nostelin painoja prässissä 10kg verran sekä reisi ja peppu-laitteissa 5kg verran. Hyvältä tuntui reenateessa, mutta nyt olo on aivan kuollu. Huomasi, että eilisen 10km lenkki koiran kanssa painoi vielä jaloissa. Yleensä olen tykännyt alkulämmittelyssä käyttää juoksumattoa, mikä näin selkävammaisena tarkoittaa käytänössä kävelyä ylämäkeen. Ensimmäistä kertaa kokeilin kuntopyörää, mihin ihastuin. Ongelmitta pystyi polkemaan lujempaa eikä edes rasittanu selkää. Hiki virtasi!

Muutenkin treenauksen myötä elämänasenteet on alkanut muuttumaan. Vihasin rahkaa ennen ylikaiken, hyi. Nykyisin ei ole kauppareissua etteikö rahkaa löytyisi ostoskorista. Olen säännöllisesti alkanut vierailemaan myös lisäainehyllyllä haaveilemassa protskupuddingista ja palkkarista. Myös paino on noussut aloitettuani salin, mutta sitä vähän odotinkin, sillä lihasmassa painaa.

Aloittaessani treenaamisen minulle sanottiin, että liikkuminen on tärkeää, mutta se täytyy tehdä kivun sallimissa rajoissa. Olen alusta alken miettinyt, että mitä helkattia tämä tarkoittaa? Ymmärrän kyllä sen, että jos joku asia sattuu, ei tehdä sitä. Mutta selkävammaisena kipua on keskimäärin koko ajan, eli pitäisikö kaiken tekeminen lopettaa? Ja entä, jos sali treeni tuntuu hyvältä, mutta jälkikäteen iskee kipu ja väsymys - onko silloin treenattu kivun ehdoilla? 

Myös tutut lauseet "ei saa tehdä mitään, mikä ei tunnu hyvältä" ja "no pain, no gain" on aavistuksen ristiriidasta. Miten voi samaan aikaan sattua ja tuntua hyvältä? Kipua jonkin verran kokeneena voin kertoa, että se ei tunnu hyvältä vaikka miten vääntäisi.

Olen päätynytkin siihen, että treenaan omilla ehdoillani.

Spondylolisteesini

Ajattelin ensimmäisenä kirjoittaa asiasta, mikä on vaikuttanut elämääni eniten eli spondylolisteesistani. Olin oireillut jo useamman vuoden ajan epämääräisenä kipuiluna ja diagnoosit olivat vaihdelleet endometrioosista krooniseen kipuun. Tilanne oli kuitenkin saatu kohtuullisen hallintaan kipulääkityksellä. Viime keväänä tilanne alkoi kuitenkin pahentua ja hakeuduin jälleen lääkäriin. Yhteistuumin sovittiin lääkärin kanssa, ettei tutkita enää mitään ja kokeillaan uutta lääkettä. Mikäli lääke ei toimi, lähdetään kipupoliklinikalle hoitamaan kroonista kipua.

Tässä vaiheessa suuri mullistus sitten tapahtuikin. En saanutkaan aikaa tälle lääkärille, joten jouduin varamaan ajan eri lääkärille. Uusi lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että ehdottomasti on tutkittava enemmän. Sitä kautta päädyin magneettikuviin, mistä löytyi spondylolisteesi, hermopinne ja välilevykulumia. Olin aina miettinyt, että olisin vain onnellinen jos vaivoilleni löytyisi syy - ihan sama mitä se olisi. Todellinen tilanne olikin sitten hyvin kaukana siitä. Tuntui, että koko elämä pysähtyi siihen. Ensimmäinen kuukausi taisi mennä avomiehen kainalossa sohvalla itkien - miksi minulle kävi näin? Miksi?

Nyt minulla on edessä isohko selän luudutusleikkaus ja sen jälkeen useamman kuukauden toipuminen siitä. Lopputulosta ei pysty tietämään etukäteen, mutta suhtaudun siihen toiveikkaana. Ei tilanne ainakaan voi enää huonommaksi mennä. Aika pian diagnoosin jälkeen kaikki harrastukset alkoivat jäädä ja viimeiset kesätyöviikot meni totaalisessa sumussa. Lopulta jäin myös kokonaan sairaslomalle odottamaan leikkausta.

Pitkään tuntui siltä, että elämä pysähtyi diagnoosin. Nyt kun vähän etäämpää pystyy katsomaan tilannetta näkee, ettei se pysähtynyt siihen - voimat hyytyi kipujen alle jo viime keväänä. Olen myös alkanut hyväksymään tilanteen ja odottamaan leikkausta. Olen myös hyväksynyt, että tästä alkaa vasta matkani, leikkauksen jälkeen on edessä pitkän pitkä toipuminen.

Toipumisprossin myötä olen aloittanut innokkaana uuden saliharrastukseni. Mitä paremmassa kunnossa olen ennen leikkausta - sitä paremmin toipuu myöhemmin. Pikkuhiljaa pelkkä toipumis-saleilu on alkanut vaihtumaan intoon uudesta lihaksikkaasta kropasta. Vähän on alkanut jo harmittamaan tuleva parin kuukauden pakollinen salitauko.

Sairastamisessani vaikeinta on ollut se kuinka vähän se näkyy ulospäin. Ystävät, tutut ja perhe näkevät minut vain niinä hyvinä päivinä, kun olen selvinnyt vähemmillä kipulääkkeillä. Olen miettinyt monesti, että luulevatkohan ne minun vain valittavan turhista kivuista, kun ei niitä näy. Avomieheni on ollut uskomaton, hän joutuu olemaan vieressäni jokaikisen paskan päivän. Ensin kuuntelevan päivän minun itkemistäni sohvalta,  sen jälkeen huolehtimaan kodista ja huolehtimaan koirasta, jonka minä olen yksin hankkinut.

Vaikka tämä on minun itse käytävä matkani, niin olen onnellinen kaikesta tuesta, minkä olen saanut. Nyt mennään päivä kerrallaan eteenpäin, onhan tärkeämpää olla matkalla kuin päästä perille.

Kuka minä olen?

Aloittaminen on aina vaikeinta. Tämänkin blogin perustamista olen miettinyt jo pitkään. Ensimmäisenä mietitytti, että haluanko blogata omalla naamallani ja nimelläni - entä jos tutut ja puolitutut löytävät blogiini? Haluanko esim avomieheni lukevan näitä? Toisaalta halusin kuitenkin puhua niin henkilökohtaisista aiheista, että tutut olisivat kyllä tekstin tunnistaneet nimimerkin takaani. Päädyin siis olemaan aidosti minä, mitään salailematta.

Olen siis pian 23-vuotias tekniikan opiskelija, jonka elämä on kokenut aikamoisen myllerryksen. Olin tankotanssia aktiivisesti harrastava, yhdistystoimintaan hurahtanut ja nuoren koiranpennun hankkinut, kun selästäni löydettiin spondylolisteesi - nikamasiirtymä. Diagnoosin mukana elämästä jäi rakkaat harrastukset pois ja tilalle tuli kipuja, lääkkeitä, tutkimuksia ja leikkauksen odottamista.

Nyt kun alkujärkytyksestä on selvitty olen löytänyt uusia unelmia. Tällä hetkellä olen totaalisesti huratanut kuntosaleiluun ja terveellisiin elämäntapoihin. Luonnollisesti seuraan myös innolla kotisohvalta miehekkeen ja koiran treenaamista. Isoimpana henkilökohtaisena tavoitteena minulla on leikkauksesta toipuminen - ensi kesänä aion tavalla tai toisella käydä vaeltamassa ja jossain vaiheessa elämääni aion tavalla tai toisella pystyä vielä juoksemaan maratonin.

Tästä alkaa minun erilainen matkani - sisältäen koirailua, urheilua, parisuhdetta, paljon sairastelua ja välillä luonnollisesti pinnallista pohdintaa.