Selkäpotilaana olen oppinut siihen, että elämä on aika lailla tutkimuksesta toiseen juoksemista. Tai oli sitä varsinkin ennen kuin minusta tuli selkäpotilas. Verikokeita, ultraääniä, useampaa erilaista tähystystä, turhia leikkauksia - lista on loputon. Loputon ennenkuin löydettiin se niin "kallis toimenpide" eli magneettikuvaus, joka varmasti tulee halvemmaksi kuin lukuisten muiden turhien tutkimusten tekeminen. Magneettikuvauksen ja selkäpotilas-leiman jälkeen tutkimukset on muuttuneet. Nyt on lisää magneettikuvia, erilaisia röntgen-kuvia ja hermoratatutkimuksia. Varsinkin viimeinen näissä aiheuttaa minussa, joka kerta pelkoa. Jotenkin yhdistelmä piikeistä neula-kammoisella ja sähköllä kipeän hermon törkkiminen ei vaan innosta.
Myös omassa asennoitumisessa tähän tutkimusrumbaan on ollu huikea muutos. Ennen selkäpotilas aikaa pelkäsin aina tutkimuksiin mennessä, että entä jos mitään ei löydykään. Oli kauhean raskasta kuulla kerta toisensa jälkeen, että "ei sulla mitään ole". Aloin jo pikkuhiljaa miettimään, että entä jos minä oikeasti kuvittelen kaikki kipuni. Nykyisin tutkimuksiin mentäessä pelkään, että mitä sieltä löytyy. Toivon, ettei löytyisi mitään uutta tai varsinkaan mitään pahempaa.
Tänään oli vuorossa jälleen hermoratatutkimus. Tällä kertaa tosin käteen, ei jalkaan. Olen aiemmin pelännyt piikkejä ylikaiken ja eilen illallakin valvotti ajatus tämän päivän piikeistä. Olen lähes aina pyörtynyt verikokeeseen ja viimekerralla ENMG (eli hermoratatukimuksessa) tuli itku sekä pyörtyminen. Tällä kertaa olin jotenkin jo vastaanotolla odottaessa todella rauhallinen (rehellisesti, saattoi kylläkin johtua vasta otetuista aamulääkkeistä). Hetken aikaa juteltiin lääkärin kanssa ja selväksi tuli, että kyllä, neuloja on jälleen luvassa. Lopputulos oli kuitenkin hämmentävä: en itkenyt, huutanut, pyörtynyt tai edes pelännyt. 5 neulan pistosta ja minä makasin ihan rentona rauhassa paikallaan.
Monesti on ollut vaikea miettiä, että mitä ihmeen positiivista tästä voi seurata. Samalla on mietityttänyt se perinteinen "Miksi minulle kävi näin?". Tämä on minusta huikea eteenpäin harppaus - koko selkäepisodin jälkeen minä en pelkää enää piikkejä. En olisi ikinä uskonut, että näin voi käydä. Ajoitus on sitä paitsi täydellinen: kohta on edessä verikokeet, leikkaus, kanyylinlaittaminen ja epiduraalipiikki. En tiedä kumpi lopulta olisi ollut pahempi, se neulakammo vai tämä kipututkimushelvetti. Mutta kerta en itse saanut tehdä sitä valintaa, olen ihan tyytyväinen tähän.
Luonnollisesti, koska olen ollut todella urhea päivällä ja kestänyt hurjat neulat voin palkita itseni illalla. Koiraki on sopivasti käytetty koirapuistossa painilla. Päätin siis antaa hyvällä omallatunnolla itselleni liikuntavapaanpäivän, joten mätän karkkia sohvalla katsoen Simpsoneja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti