Spondylolisteesini

Ajattelin ensimmäisenä kirjoittaa asiasta, mikä on vaikuttanut elämääni eniten eli spondylolisteesistani. Olin oireillut jo useamman vuoden ajan epämääräisenä kipuiluna ja diagnoosit olivat vaihdelleet endometrioosista krooniseen kipuun. Tilanne oli kuitenkin saatu kohtuullisen hallintaan kipulääkityksellä. Viime keväänä tilanne alkoi kuitenkin pahentua ja hakeuduin jälleen lääkäriin. Yhteistuumin sovittiin lääkärin kanssa, ettei tutkita enää mitään ja kokeillaan uutta lääkettä. Mikäli lääke ei toimi, lähdetään kipupoliklinikalle hoitamaan kroonista kipua.

Tässä vaiheessa suuri mullistus sitten tapahtuikin. En saanutkaan aikaa tälle lääkärille, joten jouduin varamaan ajan eri lääkärille. Uusi lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että ehdottomasti on tutkittava enemmän. Sitä kautta päädyin magneettikuviin, mistä löytyi spondylolisteesi, hermopinne ja välilevykulumia. Olin aina miettinyt, että olisin vain onnellinen jos vaivoilleni löytyisi syy - ihan sama mitä se olisi. Todellinen tilanne olikin sitten hyvin kaukana siitä. Tuntui, että koko elämä pysähtyi siihen. Ensimmäinen kuukausi taisi mennä avomiehen kainalossa sohvalla itkien - miksi minulle kävi näin? Miksi?

Nyt minulla on edessä isohko selän luudutusleikkaus ja sen jälkeen useamman kuukauden toipuminen siitä. Lopputulosta ei pysty tietämään etukäteen, mutta suhtaudun siihen toiveikkaana. Ei tilanne ainakaan voi enää huonommaksi mennä. Aika pian diagnoosin jälkeen kaikki harrastukset alkoivat jäädä ja viimeiset kesätyöviikot meni totaalisessa sumussa. Lopulta jäin myös kokonaan sairaslomalle odottamaan leikkausta.

Pitkään tuntui siltä, että elämä pysähtyi diagnoosin. Nyt kun vähän etäämpää pystyy katsomaan tilannetta näkee, ettei se pysähtynyt siihen - voimat hyytyi kipujen alle jo viime keväänä. Olen myös alkanut hyväksymään tilanteen ja odottamaan leikkausta. Olen myös hyväksynyt, että tästä alkaa vasta matkani, leikkauksen jälkeen on edessä pitkän pitkä toipuminen.

Toipumisprossin myötä olen aloittanut innokkaana uuden saliharrastukseni. Mitä paremmassa kunnossa olen ennen leikkausta - sitä paremmin toipuu myöhemmin. Pikkuhiljaa pelkkä toipumis-saleilu on alkanut vaihtumaan intoon uudesta lihaksikkaasta kropasta. Vähän on alkanut jo harmittamaan tuleva parin kuukauden pakollinen salitauko.

Sairastamisessani vaikeinta on ollut se kuinka vähän se näkyy ulospäin. Ystävät, tutut ja perhe näkevät minut vain niinä hyvinä päivinä, kun olen selvinnyt vähemmillä kipulääkkeillä. Olen miettinyt monesti, että luulevatkohan ne minun vain valittavan turhista kivuista, kun ei niitä näy. Avomieheni on ollut uskomaton, hän joutuu olemaan vieressäni jokaikisen paskan päivän. Ensin kuuntelevan päivän minun itkemistäni sohvalta,  sen jälkeen huolehtimaan kodista ja huolehtimaan koirasta, jonka minä olen yksin hankkinut.

Vaikka tämä on minun itse käytävä matkani, niin olen onnellinen kaikesta tuesta, minkä olen saanut. Nyt mennään päivä kerrallaan eteenpäin, onhan tärkeämpää olla matkalla kuin päästä perille.